perjantai 30. elokuuta 2013

Ihanan itsenäistä

Perjantai tuntui jotenkin oudolta ilman hevostelua, joten sovittelin itseni Tallinmäelle itsenäiselle tunnille Jetin kanssa. Alun perin ajattelin ratsastavani tulevia koulukisoja silmällä pitäen jotain helpon B:n ohjelmaa, mutta olin laittanut tulosteet liian hyvään jemmaan enkä muistanut ohjelmia ulkoa. Niinpä päädyin kentälle tietämättä varsinaisesti, mitä tekisin. Aloitin kaikessa rauhassa kunnon alkulämmittelyllä, jonka aikana Jetti sai liikkua pidemmällä ohjalla enkä vaatinut siltä muuta kuin hereillä pysymistä. Laukassa Jetti venytti mukavasti eteen ja alas, jolloin laukkakin pyöri paremmin kuin jos olisin ollut ohjissa roikkumassa. Herätelläkseni hevosta hommiin tein vielä muutamat laukanvaihdot lävistäjillä. Aluksi vaihdot tapahtuivat mietinnän kautta, mutta paranivat hiljalleen. Tässä ajassa olin ehtinyt päättää, että ottaisin vähän pyöristelyä, vähän väistöjä ja lopuksi vielä vähän laukanvaihtoja.

Ensimmäisenä tehtävänä pyrin pyöristämään Jettiä ravissa aina lyhentämällä askelta aktiivisuutta unohtamatta. Kun Jetti vähän lyheni ja pyöristyi, annoin sen rennosti pidentää askelta. Aluksi huomasin näperteleväni ohjalla lyhennyksessä liikaa ja unohtavani samalla pohkeet, jolloin meno oli kaukana pontevasta. Sitten pyrin ratsastamaan enemmän pohkeilla, jolloin pienillä tasapainottavilla pidätteillä askel pysyi lyhyenä ja silti ponnekkaampana kuin aiemmassa yritelmässä. Jetti tuntui paikoin vastaavan pyyntöihini kivasti, ja kuvittelen, että saimme muutamia asiallisia lyhennyksiä ja pyöristymisiä. Kokeilin myös muutamia askeleenpidennyksiä, joissa vastoin normaalia sain pidettyä ohjat tuntumalla. Pyöreys tosin pääsi niiden aikana katoamaan, mutta ainakin Jetti reagoi kivasti pohkeeseen. Askel olisi silti saanut venyä enemmän, sillä paikoin sen sijaan Jetti vain vähän kiihdytti tahtia.

Seuraavaksi siirryin pohkeenväistöihin, joissa kiinnitin huomiota siihen, ettei Jetti alkanut turhaan hidastella väistöissä, vaan säilytti suunnilleen saman tahdin kuin muutoinkin. Väistöt tuntuivat onnistuvan molempiin suuntiin ihan hyvin, mutta pieni puoliero tuntui muistaakseni väistöissä oikealle. Voisin kuvitella väistöjen vasemmalle olleen hieman helpompia siksi, että painoni vietti valmiiksi siihen suuntaan. Ravissa väistöissä ei tullut mitään kummempaa viilattavaa muuta kuin se alkuperäinen eli tahdin säilyttäminen. Jetti taisi hidastaa aina silloin, kun apuni jäivät turhaan päälle tai kun yritin ähertää itse selässä jotain ylimääräistä. Kun sain sopivan puolihuolimattoman fiiliksen, väisti Jetti molempiin suuntiin aika kivasti ilman, että tahti olisi kärsinyt kummemmin. 

Lopuksi otin vielä laukkatreeniä kuviolla, jossa nostin käynnistä urasta keskempänä vuorotellen oikeaa ja vasenta laukkaa, laukkasin lyhyttä sivua kohti ja vaihdoin laukan aina kaarteen aikana päätyäkseni pitkälle sivulle. Laukat nousivat joka kerta aivan oikein eikä siinä ollut mitään ongelmaa. Suoruuden kanssa sen sijaan oli hieman työstämistä, sillä kun aloin pyytää vaihtoa, pääsi Jetti aina vähän poikkeamaan reitiltä. Oma keskittymiseni menee edelleenkin pitkälti vaihdosta tiedottamiseen, jolloin kaikki muu jää vähän paitsioon. Joka tapauksessa Jetti vaihtoi tällä kertaa molemmat laukat helposti ja puhtaasti eikä niissä ollut minkään sortin ongelmaa. Ilmeisesti kaarre oli niin selkeä, ja kaiketi en ihan kiikkunut aina väärällä puolella, kun tehtävä onnistui helposti. Meillä on aiemmin ollut pieniä vaikeuksia vaihtaa näppärästi muistaakseni vasemmasta oikeaan, mutta nyt sekään ei tuottanut ongelmaa. Jatkossa tahtoisin alkaa treenata omaa istuntaani siihen, että pystyn vaihtamaan puhtaasti täysin suoralla reitillä ilman, että päästän hevosen valumaan uuteen suuntaan. Tämähän vaatisi sangen tasapainoista istuntaa, joten onpahan ainakin treeniä luvassa.

Loppuraveissa annoin Jetin venyttää ohjan perässä, minkä se teki aina välillä kivasti. Loppukäyntejä en jaksanut jäädä pyörimään kentälle, vaan käppäilin ne peltolenkin kautta. Vaikka tunnilla ei tapahtunut mitään maata mullistavaa, olin silti aika hyvillä fiiliksillä. Muistan vieläkin, kuinka Tallinmäellä aloittaessani olin välillä ihan tuskissani Jetin kanssa, kun tuntui, etten saanut siihen mitään otetta. Onhan minulla vieläkin rutkasti tekemistä siinä, että saan sen oikeasti hereille ja töihin, mutta silti olen hyvin mieltynyt siihen. Pienet onnistumiset sen kanssa palkitsevat jostain syystä todella paljon. Jetissä hyvää on se, ettei se juurikaan hötkyile minnekään eli se tasapainottaa minun häseltävää puoltani todella hyvin. Osaahan se välillä pistää huumorintajuni koetukselle kytätessään maailman tavallisimpia asioita ja puskiessa niitä karkuun, mutta silti useimpina kertoina jaksan vieläkin vain nauraa ihanan hömelölle ruunalle. Sen kanssa on kuitenkin pääosin aina kiva treenata ja silloinkin, kun jokin menee pieleen, tiedän ensimmäisenä olla miettimässä, mitä itse tein väärin.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Hengitä ja malta odottaa

Keskiviikkona menin melko jännittynein mielin valmennusryhmän tunnille, jolla oli luvassa esteitä Peralla. Tiesin, ettei jännittäminen ainakaan parantaisi suoritusta, joten keskityin tietoisesti hengittelemään mahdollisimman rauhassa ja miettimään pahimpien katastrofien sijaan sitä, millaisia tunnin hypyt onnistuessaan olisivat. Ratsukoita tunnilla oli ihanasti vain neljä, joten pääsimme treenaamaan mukavan väljästi. Alkuverryttelyssä saimme mennä omaan tahtiimme. Keskityin hakemaan jonkinlaista otetta Peraan, jotten taas kesken tunnin huomaisi sen häilyvän omissa maailmoissaan. Tällä kertaa Pera olikin enemmän sellainen kuin olen tottunut eli aluksi hieman vetkula ja nohiteltavissa. Oma istunta tuntui heiluvan irti hevosesta, joten ehdin korjailla sitäkin tovin hakemalla pohjetta paremmin tuntumalle ja polvia irti satulasta. Laukkaverryttelyssä työstimme vasenta laukkaa niin koko kenttää edeten kuin toisella pääty-ympyrällä ollutta kavalettia ylittäen. Tällä kertaa näin askeleen kohtuullisen hyvin, sillä en tainnut jännittää pientä kavalettia, vaan saatoin keskittyä katsomaan paikkaa. Opettaja tosin muistutti, että vaikka Pera saikin mennä rauhassa, ei se silti saanut heittäytyä laiskaksi. Välillä siis sorruin matkustamaan, jolloin Perakin heitti letkeilyvaihteen silmään.

Ensimmäiset oikeat hypyt otimme yksittäiselle pystylle (ratapiirroksen este 1) vasemmassa kierroksessa. Opettaja muistutti odottamaan, mikäli en näkisi ponnistuspaikkaa, sillä Pera kyllä hoitaisi meidät esteestä yli. Niinpä toistojen myötä keskityin hokemaan itselleni mielessä malttia odottamiseen, jotta en sortuisi puskemaan ja aiheuttamaan Peralle herneilykohtauksia. Näin ehkä kertaalleen ponnistuspaikan, mutta muina kertoina se oli hienosti hukassa. En oikein tajua, miten näin on käynyt, sillä aiemmin olin juuri hyvin oppinut tuntemaan Peran laukan ja näkemään paikat oikein. Nyt taas paikoin näytti siltä, ettei minulla ollut mitään hajua, millä askeleella olisi hyvä lähteä. Kaikeksi onneksi sain odotettua rauhassa. Pera otti kertaalleen sellaisen hypyn, johon en täysin ehtinyt mukaan. Silloinkin käteni saivat annettua ohjalla tilaa, jolloin en kiskaissut Peraa suusta. Muutoin sain oltua hypyissä ihan asiallisesti mukana.

Toisena tehtävänä tulimme lävistäjäesteitä (esteet 2 ja 3) aloittaen vasemmasta kierroksesta. Oma keskittyminen meni täysin siihen, että olin säätämättä yhtään mitään ylimääräistä, jolloin en kyennyt edes johtamaan esteillä. Niinpä Pera laskeutui yleensä väärässä laukassa, jonka saimme korjattua jonkinlaisen ravimökellyksen kautta, takapään osalta siis. Etuosanhan Pera vaihtaa lennosta oikein, mutta jostain syystä takapään kanssa pitää vielä vähän ottaa raviaskelia. Ponnistuspaikat olivat edelleen hukassa, mutta hiljalleen aloin tajuta, että siinä vaiheessa, kun arvelin hyppyyn olevan matkaa kolme askelta, oli niitä oikeasti yleensä neljä. Tosin monesti neljäs askel oli mielestäni muita lyhyempi ja töksähtävämpi, joten ilmeisesti laukka-askeleen mitassa olisi ollut parannettavaa hyvissä ajoin ennen esteelle lähestymistä. Jotenkin päädyin silti leikkimään paikoin suolapatsasta, jolloin en juuri vaikuttanut hevoseen. Välillä taas opettajan vinkkien mukaan keskustelin Peran kanssa pidätteiden ja pohkeiden vuorovaikutuksella, jolloin se tuntui vastaavan niihin hyvin ja olevan kuulolla. Silti lähestymisessä esteelle jäädyin paikoin ja väitin sitä kovasti vain malttamiseksi ja odottamiseksi. Pera kuitenkin näytti arvostavan tätä tyyliä enemmän kuin puskemista, vaikka se joutuikin tekemään itse paljon enemmän hommia.

Ennen rataa tulimme vielä suoran linjan (esteet 4 ja 5) vasemmasta kierroksesta. Väliin pistettiin viisi askelta ja myöhemmin radan aikana neljä. Ensimmäisellä pystyllä oli jälleen koristeena musta-valkoinen portti, josta päätin tällä kertaa oikeasti olla tekemättä ongelmaa itselleni. Tehtävä taidettiin tulla kahdesti. Ensimmäisellä yrittämällä sain hyvän lähestymisen eikä Pera piitannut portista tuon taivaallista. Väli meni sujuvasti viidellä askeleella, ja toisen hypyn jälkeen olimme pysyneet myötälaukassa. Toisella kierroksella Pera liikkui itse jo paremmin, jolloin olisin saanut ottaa sitä viimeistään ensimmäisen hypyn jälkeen vähän kiinni. Pääsimme välin edelleen viidellä askeleella, mutta viimeinen askel ennen hyppyä oli lyhyempi, sillä tila kävi ahtaaksi. En vain sitten tohtinut ratsastaa esteiden välissä, sillä pelkäsin vääriä ratkaisuja niin paljon, että mieluummin jätin vastuun hevoselle. Pohkeita sentään yritin pitää tuntumalla ja kertoa niiden avulla hevoselle, että kyllä minä täällä selässä olen ja luultavasti myös menossa mukana.

Päivän rata näytti tältä, ja se tultiin kisakorkeudessa eli meidän kohdallamme 80 sentin tuntumassa. Ensimmäisellä kierroksella tulimme perusradan esteillä 1-5 ja sitten toisella kierroksella uusintaradan esteillä 6-10. Perusrata meni meillä Peran kanssa asiallisesti. Jännitin kyllä, mutta keskityin sen verran, että olin menossa mukana, mutta en ennakoinut liikoja. Laukat eivät tosin vaihtuneet taaskaan hypyissä, kun kipsissä ollessani en sitten tiedottanut Peralle mistään mitään eikä se ehtinyt itsekään aina huomata, minne olimme menossa. Rata oli rauhallinen, mutta kivasti tasainen ja ennen kaikkea puhdas. Kovin varma oloni ei ollut senkään jälkeen, mutta kuitenkin helpottunut, kun mitään kommelluksia ei sattunut.

Uusintaradalla ensimmäinen este eli numero kuusi ylittyi asiallisesti, mutta olimme ristilaukassa sen jälkeen. Jätin ristilaukan Peran ongelmaksi ja lähestyin seiskaa. Tiestä tuli huono, ja ristilaukka sotki tahdin, jolloin Pera kielsi seiskalle ihanan maltillisesti. Opettaja tuumasi heti, että uudestaan alusta. Tällä kertaa johdin ensimmäisessä hypyssä niin selvästi, ettei Pera vaihtanut turhaan vasenta laukkaa mihinkään. Seiskalle ratsastin nyt paremman tien, jolloin Pera tuli sitä lähelle, mutta hyppäsi asiallisesti. Kasille ratsastin myös tilaa käyttäen tien, sillä en halunnut pilata koko tuntia alkamalla tehdä päättömiä teitä sekuntiviisari silmissä kiiluen. Kasi ylittyikin ihan hyvin, ja jatkoimme ysille. Tällä kertaa Pera vaihtoi siinä oikean laukan vasemmaksi, ja saatoimme jatkaa helposti kympille. Tulimme sinne kiertämällä ykkösesteen ulkoa, vaikka tiukempikin tie olisi ollut mahdolliinen. Kymppikin ylittyi hyvin, ja uusintarata oli kohtuullisesti ratsastettu. Ei ollut nopeaa, mutta kuitenkin asiallista. Parempi sekin kuin lukuisat kiellot ja kaulalla roikkumiset.

Siihenpä tunti sitten loppuikin. Kun hypyt oli hypelty, oli olo sangen huojentunut. Opettaja neuvoi kisoja silmällä pitäen odottamaan hyppyjä, sillä Pera osaisi kyllä katsoa paikan. Laukatkin Pera osaisi tarvittaessa korjata itse, joten saisin itse keskittyä ratsastamaan rauhassa. Tämän tunnin perusteella kisajännitys ei silti kadonnut eikä lieventynyt kauheasti, mutta saatoin kuitenkin jo vähän uskoa siihen, että Pera kyllä tekisi osuutensa, kun en häiritsisi sitä. Nyt Pera oli myös paremmin tuntumalla kuin aikaisemmin. Vasta uusintaradalla se alkoi vähän touhottaa, mutta muutoin kulki sangen asiallisesti. Oma tönkköilyni tietysti vähän harmitti, sillä se tosiaan muistutti paikoin enemmän suolapatsastelua kuin odottamista. Onneksi Peralle tämäkin tuntui sopivan paremmin kuin ylenpalttinen hätistely, joten selvisimme tunnista kohtuullisesti. Ainakin sain varmistuksen sille, että Pera menee eikä meinaa, kun se on sille mahdollista ja kannattavaa.

maanantai 26. elokuuta 2013

Ojasta allikkoon

Kun jännittää, niin silloin kanssa jännittää. Tämän muistin taas vaihteeksi Tallinmäen maanantain neljän ratsukon tunnilla, jolla oli esteitä. Ratsukseni sain Akun, jonka kanssa olen tykännyt kovasti hypätä. Alkuverryttelyssä kuviona oli pyöräyttää ravissa pääty-ympyrä, jatkaa siitä hieman sisempänä ratsastettua pitkää sivua hetki, kunnes siirryttiin pohkeenväistöllä takaisin uralle. Toiseen päätyyn pyöräytettiin puolestaan voltti esteen ympärille ennen kuin jatkettiin toinen sivu samaan tapaan kuin edellinenkin. Aku liikkui ihan kivasti ja väistikin, kun muistin odotuttaa etuosaa hieman. Ympyrät sujuivat ihan kivasti, vaikka olisin saanut asettaa ja taivuttaa vähän reilumminkin. Aku tuntui ihan kivalta enkä itsekään säätänyt ylimääräistä.

Laukkaverryttelynä tulimme kavalettia pyöräyttäen sen yli aina kaksi kertaa samaan suuntaan ympyrän, kunnes vaihdettiin hypyssä suuntaa ja tultiin toisesta suunnasta kavaletti samoin kahdesti yli. Tästäpä ne vaikeudet sitten alkoivat. Taisimme päästä kertaalleen kavaletista yli oikeassa laukassa ongelmitta, kun sen jälkeen vilahtelimme siitä ohi tai lähdimme hyppyyn ihan ihmeellisestä kohdasta. Vaihtoa yrittäessä taidettiin mennä taas ohi. Yritin sisuuntua ratsastamaan, mutta aloin vain jännittää. Aikaisemmin Aku ei ole tällaista esittänyt, joten tämä tuli ihan puskista. Lopulta taisimme saada järkevät vaihdot molempiin suuntiin ja pääsimme huoahtamaan. Yritin kovasti järkeillä itseäni nollaamaan tilannetta, hengittelemään syvään ja rauhoittumaan, mutta niin vain se jännitys oli jo ehtinyt alkaa kyteä.

Seuraavaksi tulimme suoraa linjaa vasemmassa laukassa (ratapiirroksen esteet 5 ja 4). Aku laukkasi ihan kivasti, mutta itse olin omissa, jännittävissä maailmoissani. Askel ei tuntunut sopivan, ja Aku lähti aina eri kohdasta kuin ajattelin. Ohjasotteeni oli kuitenkin sopivan kevyt, jolloin ohjat pääsivät valumaan sormieni läpi Akun lähtiessä yllättävästä kohdasta, niin en kiskaissut sitä sentään suusta. Henkinen käsijarruni oli niin pahasti päällä ja lamauttamassa, että keskityin vain jännittämään. Tässä tehtävässä tosin aivan suotta, sillä hassuista paikoista huolimatta Aku viipotti tasaisesti menemään ja vaihtoi hienosti toisessa hypyssä itsensä aina oikeaan laukkaan. Yritin edelleen saada itseäni rentoutumaan ja uskomaan, että kyllä tämä tästä. Olen ilmeisen kehno vakuuttelija, kun en edes itse uskonut itseäni.

Vielä ennen rataa tulimme vasemmassa laukassa musta-valkoisella, kiinteällä portilla varustetun okserin (este numero 7). Akulle este oli tuttu, joten en jännittänyt tätä erikseen, vaan luulin ratsastaneeni ihan asiallisesti. Ja pah! Aikamme stoppailimme Akun kanssa esteelle, ja oma jännitys sen kuin paheni. Ei ihme, ettei Aku hypännyt, kun tunsi varmasti kuskin olevan ainakin puoliksi kauhuissaan selässä. Lopulta sain kaivettua rippeen tarmokkuutta, ja Aku ponkaisi esteen yli melkein paikoiltaan. Kehuin sitä vuolaasti, ja seuraavalla yrittämällä pääsimmekin esteestä kerralla yli ja ihan asiallisesti. Itseä harmitti puuttunut päättäväisyys. Sen sijaan aloin arpoa jo hyvää tovia ennen estettä kaikkea mahdollisesti sattuvia tilanteita, jolloin aivan varmasti muutuin passiiviseksi matkustajaksi. Miksipä hevonen näkisi vaivaa, jos kuskikaan ei näe? Niinpä. Olisipa hauska joskus hypätä niillä myyntiestehevosilla, joita kaupataan lausahduksella "vie vaikka perunasäkin maaliin". Vähän epäilen, ettei sellaista hevosta ole, joka menisi kokonaan vailla kuskin tukea. Tai jos on, niin lähettäkää yksi sellainen minulle, kiitos!

Lopuksi hyppäsimme radan, jonka korkeus oli ihanan maltillisesti ehkä noin 60-70 senttiä. Matkaan lähdimme oikeassa kierroksessa jännittynein mielin. Ykkönen ylittyi, ja laukka vaihtui. Sarjalle vähän hyydyttiin, mutta rämmittiin yli. Kolmosen alla ollut tynnyri olikin sitten liikaa, ja Aku livahti oikealta ohi. Sain tuotua sen uudelleen vähän päättäväisemmin, jolloin menimme esteestä yli. Nelosen ja viitosen suora linja taisi mennä viidellä askeleella, ja Aku vaihtoi hienosti laukan oikeaksi viitosella. Kavaletista menimme melkein ohi, kun tie oli huono eikä Aku ehtinyt sitä juuri nähdä. Reunaa hipoen taisimme sen ylittää. Sitten tulikin pelottava porttieste, johon tuli parisen kieltoa, vaikka yritin tsempata kovasti. Lopulta Aku hyppäsi esteen, kun olin riittävän sisukas. Viimeisenä ollut okseri ei tuottanut enää ongelmia, kaikeksi onneksi.

Meno oli kuitenkin sen verran haparoivaa, että opettaja pisti meidät tulemaan koko radan uusiksi. Pakko myöntää, että olisin hyvilläni jättänyt tunnin hyppelyt siihen. Opettajalta se oli kuitenkin hyvä veto, sillä ei se jännitys itsestään katoa. Ohjeena oli tulla kaikin puolin reippaammin. Niinpä pistin Akun liikkeelle, ja sehän liikkui, kun sitä siltä oikein pyysi. Ykkönen ylittyi hyvin, ja kakkossarjalle tulimme paljon edelliskertaa paremmin. Sen jälkeen tullut kolmonen ylittyi noin vain ilman mitään tuijotteluita. Neloselle kaartaessa muistin säilyttää laukan, jolloin pääsimme viitoselle neljällä askeleella. Laukka vaihtui siinä hienosti, ja muistin ratsastaa kuutoselle paremman tien. Nyt Aku pääsi hyppäämään sen hyvästä paikasta, ja laukka vaihtui puolestaan oikeasta vasemmaksi. Sitten edessä oli se vihulainen eli seiska. Hoin itselleni varmasti puoliksi ääneenkin, että pohkeet, pohkeet, pohkeet. Yritys oli hyvä, mutta stoppi tuli. Keräsin itseni ja pistin Akun nopeasti uudelleen lähestymään estettä. Tällä kertaa napsautin raipalla vielä ajoissa, jolloin Aku ei enää epäröinyt, vaan hyppäsi vaivatta seiskan yli. Siitä matka jatkui asiallisesti kasille, joka ylittyi ihan mukavasti. Huomattavasti parempi rata, kun vain uskalsin edetä ja yritin ratsastaa rohkeammin. Silti tietysti jännitti, mutta oli kiva huomata, että kai se nyt vähän nujertui, kun pääosin rata meni ihan hyvin.

Loppuraveissa sai mennä omaan tahtiin ympyröitä pyöritellen. Pyrin saamaan Akua vähän pyöristymään asetusten ja taivutusten avulla, ja pieniä hyviä hetkiä ehtikin pilkahdella. Huomasin taas, kuinka jään helposti nyhertämään ohjilla, kun oikea ratkaisu olisi ratsastaa pohkeella. Loppukäynnit menimme puolestaan mukavasti peltolenkin kautta. Siinä ehdin taas miettiä, kuinka tarpeettoman ison roolin jännitys saa ratsastuksessani ja samalla pohdiskelin, miten siitä pääsisi eroon. Jotain todellakin tarvitsisi tehdä, sillä lamaantuminen ratsastaessa aiheuttaa vain lisäkatastrofeja. Hetkessä asia ei varmasti muutu, mutta jos edes aina vähän kerrallaan. Keskiviikkona tosin edessä on melkoinen tulikoe, mutta jos vain maltan ottaa hetken ja hypyn kerrallaan ja ennen kaikkea rauhassa, niin jospa se menisi ainakin viime kertaa paremmin.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Kieltoja ja apinailua

Pieniä haasteita tuonut porttieste.
Sunnuntaina lähdin innoissani valmennusryhmän tunnille, sillä luvassa oli esteitä. Lähestyvien kisojen takia arvelin aivan oikein saavani Peran, jonka sain käydä nappaamassa tarhasta tunnille. Ratsukoita tunnilla oli seitsemän, ja pääsimme hyvän kelin suosiessa hyppäämään kentällä. Tunnin aikana treenattiin rauhassa hyvien teiden ratsastamista sekä päästiin kokeilemaan kisakorkeutta, joka minun tapauksessani oli se 80 senttiä. Alkuverryttely käynnissä ja ravissa mentiin vikkelästi ja itsenäisesti. Pera oli oma itsensä eli ei juuri intoillut, mutta ei ollut laiskinkaan. Se kääntyi ihan asiallisesti samoin kuin jarrutti ja kaasutti. Olisin toivonut vähän parempaa ja tasaisempaa tuntumaa, mutta en saanut sitä tällä kertaa loihdittua.


Ensimmäiset hypyt otettiin oikeassa laukassa lävistäjäesteelle (ratapiirroksen este 1) ensin kahdesti ristikkona ja sitten kerran pystynä. Ensimmäisellä kerralla askel osui hyvin, ja Pera vaihtoi hypyssä oikean laukan vasemmaksi. Sitten kahdella muulla kerralla ponnistuspaikka oli vähän hukassa, jolloin jäin kyttäämään sitä enkä tiedottanut vaihtotoiveistani, jolloin Pera laskeutui hypyn jälkeen vanhassa laukassa, kunnes vaihtoi muistaakseni aina etu- ja takapään eri tahtiin myötälaukkaan. Positiivista oli se, että jos en väärin tuntenut, vaihtoi Pera takapäänsä ilman ravimökellystä ihan asiallisesti laukassa takaakin pysyen.

Ilmavaraa ainakin löytyy.
Seuraavaksi tulimme viiden askeleen suoraa linjaa (esteet 2 ja 3) vasemmassa laukassa. Ensimmäisellä esteellä oli portti, jonka kävin esittelemässä Peralle ennen hyppyjä. Molempien kierrosten ongelmana olikin se, että syystä tai toisesta askel ei ottanut sopiakseen ensimmäiselle esteelle, vaan tulimme sen pääsääntöisesti hyvin läheltä. Pera kuitenkin venyi viiteen askeleeseen hyvin, joten se ei tuottanut ongelmia. Ensimmäisellä kerralla Pera kuitenkin vaihtoi hypyssä laukan jostain syystä oikeaksi. Se korjautui etupään osalta lennosta vasemmaksi, mutta takapää tuli vasta raviaskelten kautta. Meno tuntui vähän lentävältä eikä sitä auttanut se, että aloin puskea Peraa kohti porttiestettä. Sainkin myöhemmin tunnilla varsin herättävän muistutuksen siitä, mitä puskemisesta pahimmillaan seuraa.

Ennen rataa tulimme vielä kaarevan linjan pystyltä okserille (esteet 4 ja 5) vasemmassa laukassa. Saimme tultua välin seitsemällä askeleella, kun olimme ensin esittäneet kuuden askeleen vauhdikkaamman yrityksen. Ponnistuspaikat näin tällä kertaa kivasti enkä häseltänyt ylimääräistä. Pera kuitenkin otti ensimmäiselle esteelle pari jotenkin tosi hassulta tuntuneen hypyn, jolle en keksinyt syystä. Toisella esteellä tiedotin aina hyvin selvästi johtamalla, että halusin Peran oikeaan laukkaan eikä sille ollut epäselvää, vaan se vaihtoi hienosti hypyssä laukan oikeaksi.

Kaisalle kiitos ratapiirroksesta!
Lopuksi tulimme radan kisakorkeudessa eli 80 sentissä. Matkaan lähdettiin oikeassa laukassa, ja Pera tuntui taas vähän ilmavalta enkä saanut siihen otetta kunnolla. Takapää tuntui olevan töissä, mutta etupäässä tuntui lyövän tyhjää. Jos olisin ajatellut vähänkään, olisin ottanut jotain kontrollia ennen ampaisemista radalle. Vaan eipä tullut sellainen hieno juttu mieleen. Ykkönen ylittyi ehkä hieman turhan kaukaa, mutta sujuvasti ja laukka vasemmaksi vaihtuen. Kakkoselle Pera hidasti varmaankin parantaakseen ponnistuspaikkaa, jolloin pääsimme hieman töksähtäen siitä yli. Pera samalla oli vaihtanut laukan hypyssä oikeaksi. En tiedä, mitä luulin, mutta ajoin sitten linjalla Peraa eteen, vaikka se olisi hyvin mennyt välin viidellä askeleella muutenkin.

Este numero 4.
Kolmosen jälkeen olimme edelleen oikeassa laukassa, mutta Pera vaihtoi itse puhtaasti laukan lennosta vasemmaksi. Tässä vaiheessa opettaja huuteli tasapainottamaan, sillä Pera meni pitkänä. En tosin tainnut tehdä tässä kohden mitään sinnepäinkään. Neloselle tuli ihan asiallinen hyppy. Sen jälkeen Pera laskeutui oikeassa laukassa, mutta vaihtoi ristilaukaksi, kunnes ennen viitosta vaihtoi oikeaan laukkaan. Kaarevan linjan menimme edelleen seitsemällä askeleella.



Kuutoselle oli pidempi lähestyminen, jonka aikana opettaja muistutteli tasapainottamaan. Yritin kyllä kovasti jotain, mutta ilmeisesti näpersin vain ohjalla. Sitten aloin huomata, ettei askel taida sopia ja ainoana ratkaisuna käytin hevosen puskemista eteen. Pera ei enää jaksanut tätä, jolloin se stoppasi esteelle. Ihanan maltillisesti onneksi, sillä kyydissä pysyminen ei tuottanut tuskaa. Opettaja muistutti, että jos Peraa alkaa puskea, se stoppaa jossain vaiheessa. Neuvoksi tuli huokaista, nollata tilanne ja uudella yrittämällä laittaa paljon vähemmän painetta hevoseen. Olin säikähtänyt stoppia sen verran, että taisin muuttua selässä suolapatsaaksi. Huomasin, ettei askel sopinut vieläkään, mutta en osannut tehdä mitään. Niinpä Pera stoppasi toisen kerran maltillisesti. Kolmannella kerralla Pera yritti vielä luikertaa ennen estettä vasemmalle, mutta tällä kertaa jalkani olivat kiinni. Niinpä tulimme vähän pohjaan kuutoselle, mutta Pera päätti hypätä. Jäin hypystä, mutta kehuin heti hevosta, kun olin taas matkassa.

Puskemisen haittavaikutukset.
Hypyn jälkeen Pera oli hetken oikeassa laukassa, mutta jostain syystä vaihtoi takapäänsä ristilaukkaan, jota en tajunnut. Omatkin pasmat olivat niin pahasti sekaisin, että Pera kielsi sitten seiskalle. Tätä en ollut odottanut aiemmista kielloista huolimatta, jolloin keikahdin kunnolla Peran kaulalle makaamaan. Pera nosti päänsä ylös, kääntyi oikealle ja lähti ravaten kavereita kohti. Nostipa se vielä hetkeksi laukankin minun ensin nauraessa, sitten ärjyessä kaulalla, kun säikähdin oikeasti putoavani. Sain ohjattua Peran tallin seinustalle, jossa kaveritkin olivat, ja se suostui lopulta pysähtymään. Sain hinattua itseni takaisin satulaan, vaikka tutisutti melkoisesti. Olin laukassa jo ajatellut, että maakosketus olisi väistämättä luvassa. Ei onneksi tällä kertaa. Taas oli pieni nollaushetki ennen kuin tulimme vielä loput radasta. Seiska ylittyi kolistellen miniaskeleen avulla, ja Pera oli sen jälkeen vasemmassa laukassa. Viimeisenä hyppynä odotti seiska eli porttieste. Ilmeisesti linjan väliin olisi tullut tällä kertaa kuusi askelta, mutta Pera päätti, ettei hyppää porttia suosiolla, vaan väisti sen vasemmalta ohi. Tulimme sitten vielä portin uudelleen. Opettaja neuvoi pitämään kädet ja istunnan hiljaa ja ratsastamaan Peran pohkeella kohti estettä. Toisella yrittämällä portti ylittyi, mutta taas miniaskeleen avulla ja sangen töksähtävästi. Olipa siinäkin taas rata, huh.



Lopuksi saimme ottaa vielä yhden hypyn, ja valitsin radan pienimmän eli ykkösesteen. Jännitti kyllä melkoisesti, ja taisipa Perakin olla aika varovaisena. Sen seurauksena se otti jälleen miniaskeleen ennen hyppyä, vaikka sujuvammin se olisi päässyt lähtemällä ennen miniaskelta. Tällä kertaa en kuitenkaan enää puskenut sitä, mutta en kyllä voi sanoa ratsastaneenikaan. Taisin tehdä sen klassisen eli ohjasin hevosen suunnilleen esteelle ja toivoin sen jälkeen vain parasta. Onneksi tällä kertaa se riitti, vaikka tuollaiseen ei saisi oikeasti turvautua koskaan. Opettaja ihmetteli ääneen samaa mitä itsekin mietin: minne katosi se rentous ja sujuvuus, jotka olivat aiemmalla kerralla mukana? Niinpä! Tuumasin opettajalle, etten tuntunut saavan Peraan otetta, vaan annoin sen mennä omia menojaan.

Onnistuuhan se laukkaaminen näinkin.
Vasta tunnin loppuessa tajusin, että minun olisi pitänyt työstää Peraa kunnolla, jotta olisin saanut siitä lyhyen, mutta napakan. Nyt enemmänkin vain menimme holtittomasti aina vain pidemmäksi valuen, joten ei ihme, etteivät ponnistuspaikat ottaneet osuakseen kohdilleen. En vain tajua sitä, miksi en vaikuttanut hevoseen, vaan ajauduin matkustajaksi. Niinä harvoina vaikuttamishetkinäni sorruin vain puskemaan. Missä oli se rauhallisuus ja odottaminen? Samaa varmasti ihmetteli Pera, joka lopulta kyllästyi jatkuviin virheisiini ja sakotti niistä aiheellisesti. Tunnin jälkeen fiilikset olivat kyllä niin matalalla, ettei aikoihin. Tunnin aikana vanhat muistot Peralta putoamisesta tulivat vyöryen mieleeni, ja aloin jännittää ihan tosissani. Se ei tietenkään auttanut mitään, mutta toistaiseksi en osaa nollata mieltäni. Aloin myös arpoa, onko minun fiksua mennä Peralla kisoissa, mutta haluan kokeilla nujertaa pelkoni menemällä vielä keskiviikon tunnilla Peralla. Jos silloinkin mokailen yhtä paljon enkä pääse eroon tutinasta, selvitän, voinko vaihtaa kisaratsua. Ei ole järkeä mennä kisoihin ratsulla, jonka kanssa arveluttaa hypätä. Eikä se ole reilua tosiaan hevostakaan kohtaan. Toivottavasti saan tsempattua itseäni ratsastamaan rennosti ja rauhassa, jotta saisin taas otteen Perasta ja päihittäisin oman pääni pelleillyt.

Videoista kiitos Alekseille ja kuvista kiitos Jennille!

lauantai 24. elokuuta 2013

Ruusuke ja tappio jännitykselle

Ennen ensimmäistä starttia hymyilytti vielä.
Ihanan aurinkoinen lauantai suosi Muhoksen ratsastajien ja ORK:n järjestämiä seuraestekisoja. Olin ilmoittautunut Jetin kanssa luokkiin 70 ja 85 senttiä, ja kisapaikalle päästyäni ihmettelin taas kerran, miten päin kisajännityksen kanssa olisi pitänyt olla. 70 sentin luokassa olin vuorossa viimeisenä eli 25. lähtijä ja 85 sentin luokassa puolestaan 15. lähtijä. Ehdimme ottaa Jetin kanssa aurinkoa ja huilia hyvät tovit ennen kuin tarvitsi laittautua kisakuntoon ja lähteä verkkaamaan. Molemmissa luokissa arvosteluna oli 367.1.

70 sentin verryttelyssä hyppäsin kertaalleen oikeasta kierroksesta ristikon, pystyn ja okserin. Vasemmasta kierroksesta otin hypyn pystylle ja okserille. Jetti liikkui ihan mukavasti, ja näin ponnistuspaikat, kun laukka rullasi. Tahmeammalla laukalla tuli pari huonompaa paikkaa, jotka paikkaantuivat yksinkertaisesti ratsastamalla vähän eteen. Päätin verkan riittävän, kun ratsu liikkui, kääntyi ja hyppäsi, ja siirryimme hyvissä ajoin ulos odottamaan vuoroa. Radalla sai olla vuorossa olevan ratsukon aikana, ja hyödynsin sen ajan ravailemalla ja kertaamalla rataa. Oma vuoroni tuli nopeasti, ja pääsimme Jetin kanssa matkaan. Tässä luokassa ei ollut mitään erikoisesteitä.

Jetti eteni mukavasti ennen estettä, ja pääsimme ykkösesteen yli näppärästi. Jetti tosin vaihtoi hypyssä takapäänsä ristilaukkaan ja muutaman askeleen päästä valitsi kokonaan vastalaukan eli vasemman. Kakkoseste ylittyi silti ihan hyvin, ja Jetti kävi sen jälkeen taas ristilaukassa, kunnes valitsi taas kerran vasemman laukan. Ai miten niin minulla on vasemmalle valuva istunta? Yritin saada Jettiä vaihtamaan, mutta vasta kaarteessa kolmoselle etupää vaihtoi takapään jäädessä matkassa. Jettiä ärsytti ilmeisesti ristilaukka tai säätämiseni, kun se kiskoi päätään alas. Lähestyminen kolmoselle valui vasemmalle ja ehdin hetken miettiä, että tästäkö muka menemme ohi. Sain kuitenkin tsempattua ja pistettyä Jetin esteestä yli. Puomille tuli kolautus, mutta onneksi niin kevyt, ettei tullut pudotusta. Suora linja neloselle mentiinkin taas vasemmassa laukassa, ja nelonen ylittyi ok. Yritin isolla johtamisella kertoa Jetille, että oikea laukka olisi kiva, mutta se suostui ajatukseen vain etuosan puolesta. Ristilaukalla menimme taas (voi jee), kunnes Jetti vaihtoi kokonaan vasemmaksi. Näemmä vastalaukkakaarteet eivät ole sille esteradalla juttu tai mikään. Viitoselle tuli hieman vino hyppy ja ehkä hitusen kaukaa, mutta yli mentiin. Kuutosen ja seiskan yli päästiin ihan ok, ja perusrata oli siinä. Matkamme jatkui uusintaradalle.

Videolta poimitut hypyt, koikat ja loikat.
Uusinnan ensimmäinen este eli kasi ylittyi reippaasti vähän kauempaa laukan pysyessä oikeana, ysille taas lähdimme vallattoman kaukaa. Tarkoituksenani oli ollut kääntää jo hypyssä, mutta hieno ajatus jäi ja unohdin kertoa Jetille suunnitelmasta. Niinpä se oli luonnollisesti jatkamassa suoraan, kun vasta parin askeleen jälkeen tajusin alkaa kääntää sitä vasemmalle. Jetti onneksi oli vasemmassa laukassa (tuleeko jollekin yllätyksenä?), joten kääntäminen onnistui. Kympille uskalsin ottaa maltillisen vinon hypyn, jossa laukka vaihtui oikeaksi ja spurttasin kohti kahta viimeistä estettä. Yksitoista ylittyi hienosti, ja annoin Jetin kasvattaa vielä laukkaansa kahtatoista kohti. Se vipsautti itsensä vasempaan laukkaan, mutta onneksi kaarre oli niin maltillinen, ettei se enää kaatanut venettä enempää kuin mitä muut risti- ja vastalaukat radan aikana. Kaksitoista ylittyi hyvin, ja Jetti vaihtoi hienosti siinä oikeaksi. Uusintarata oli siinä, ja luokan viimeisenä ratsastajana sain kuulla sijoittuneeni ajalla viidenneksi 25 lähtijän joukossa eli nappasimme Jetin kanssa keltaisen ruusukkeen. Ensimmäinen sitä väriä minulle muuten.

85 sentin verryttely menikin sitten aika pitkälti täysin puihin. Jetti ei liikkunut hyvin, ja jostain ihmeen syystä en patistanut sitä etenemään. Niinpä Jetti esitti kaksi kieltoa pystylle, kun askel ei todellakaan osunut ja muutoin hyvin epämääräisiä loikkia huonoista kohdista. En tajua, miten jäin himmailemaan, kun olisi pitänyt ottaa kunnon laukka alle. Nyt jäin jotenkin jarruttamaan menoa, jolloin Jetti muuttui ponnettomaksi ja hypyt sitä myöten hirveiksi. Oma vuoroni lähestyi, joten otin vielä hyvän mielen hypyn ristikolle, jotta emme joutuisi radalle kovin epävarmoissa tunnelmissa. Jostain syystä 85 sentin rata pisti pasmat todella sekaisin, ja minua jännitti niin paljon enemmän kuin 70 sentin radalla. Olin ensimmäistä kertaa oman tallin ulkopuolisissa kisoissa hyppäämässä kaksi luokkaa, joten kaiketi hermot alkoivat vain rakoilla pahemman kerran. Edellisen ratsukon suorituksen aikana kävin näyttämässä Jetille radalla ilmestyneen ainoan erikoisesteen eli portin. Se ei juuri sitä vilkaissut, joten annoin asian olla. Oma vuoroni tulikin sitten pian. Lähdin matkaan, kunnes aloin miettiä, olinko saanut lähtömerkkiä. Pyöräytin sitten ympyrän, jonka aikana kuulin vasta pillinvihellyksen. Onneksi maltoin odottaa.

Videolta napatut hypyt, urhea Jetson II. ♥
Ykköselle päätin lähteä oikeassa laukassa, vaikka tie ensimmäiselle esteelle sisälsikin siten hidastavan kaarteen. Tie oli minusta kunnossa, mutta ilmeisesti laukka ei, sillä Jetti otti tavoistaan poiketen puomin etusillaan alas. Päädyimme esteen jälkeen ristilaukkaan, jota yritin korjata tuloksetta lähestymisessä kakkoselle. Kakkonen ylittyi siitä huolimatta hieman mönkien, ja jatkoimme portin sisältäneelle kolmoselle. Katsoin hieman, että askel ei sovi, mutta arvelin Jetin silti hyppäävän. Ruuna yllättikin minut täysin ja väisti sen vasemmalta. Hämmennyin, kun en ollut osannut odottaa tätä yhtään ja olin näyttänyt portin aiemmin jo Jetille. Sain kuitenkin otettua uuden lähestymisen, ja pääsimme kolmosen yli turhan läheltä, mutta kuitenkin nyt puhtaasti. Kiitin Jettiä heti hypyn jälkeen, niin rentouttaakseni itseäni kuin ratsua. Lisäksi huomasin olevamme taas ristilaukassa, huoh! Yritin vaihtaa sitä, mutta vasta kaarteessa nelosta kohti Jetti pisti jalkansa oikeaan järjestykseen. Neloselle tuli asiallinen hyppy (vihdoin ja viimein), ja laukkakin vaihtui hypyssä puhtaasti oikeaksi. Viitoselle Jetti hieman jarrutti, mutta ei pahasti. Odotin ihmeen hyvin kuutosen, ja sillekin tuli vielä pienempi askel ennen hyppyä. Seiskasarjalle huomasin lähestymisen tulevan huonosti, joten kerrankin ratsastin. Myöhässä toki, mutta silti, ja Jetti totteli! Se ei jäänyt ottamaan miniaskelta, vaan lähti hieman kauempaa, kun sitä topakasti pyysin. Tämä ei onneksi aiheuttanut yhden askeleen sarjaväliin ongelmia, vaan Jetti selvitti myös b-osan puhtaasti. Matkamme päättyi siihen, perusradan loppuun tuloksena kahdeksan harmillista virhepistettä. Tällä saldolla olimme 30. sijalla 32 lähtijän joukossa.



Ensimmäinen keltainen ruusukkeeni.
Olipas siinä melkoiset estekisat. 70 senttiin olen ihan tyytyväinen, mutta en voi kieltää, etteivätkö tekemäni virheet 85 sentissä harmittaisi. Toisaalta olen todella tyytyväinen siihen, että niin ensimmäisen esteen puomin pudotuksen kuin Jetin kolmoselle tekemän ohimenon jälkeen sain jatkettua ratsastusta. Tiedostin molemmilla kerroilla virheen tulleen, mutta en jäänyt vellomaan siihen, vaan jatkoin ratsastusta. Muistan kolmosella ajatelleeni, että mehän emme hylkäystä tältä radalta ota, niin kuin emme ottaneetkaan. Itseluottamukseni oli kuitenkin pahemman kerran miinuksella, jolloin voin sanoa Jetin lopulta pelastaneen paljon. Yritin kyllä ratsastaa, mutta varmasti epäröin melkein jokaista hyppyä ainakin hitusen. Sen verran päättäväisyyttä kuitenkin löytyi, ettei Jetti enää kuvitellutkaan jättävänsä hyppäämättä. Perusradan päätyttyä olin sekä harmissani että huojentunut. Kisajännitys sai tällä kertaa minusta yliotteen, ja tällaista ratsastukseni sen jälkeen on: epävarmaa ja arpovaa. Mutta joka tapauksessa tämäkin rata toi arvokasta kokemusta, jonka avulla treenata paremmaksi. Oppia ikä ja kisat kaikki. Kannatti siis käydä ja onneksi on tällainen mahdollisuus päästä treenaamaan ja kisaamaan hyvällä ratsulla. Kiitokset siitä luonnollisesti jälleen Tallinmäen suuntaan!

Videoista ja kuvista kiitos Kaisalle, joka ratsasti samoissa kisoissa hienosti puhtaan 60 sentin radan Sulolla!

torstai 22. elokuuta 2013

Se pieni, tärkeä hetki

Torstaina oli luvassa kenraaliharjoitus Tallinmäellä Jetin kanssa lauantain estekisoja varten. Estetunnilla oli yhteensä kolme ratsukkoa, ja opettaja kasasi meille oikein mukavan radan, joka sisälsi myös muutaman erikoisesteen. Jos nyt siis porteilla ja tynnyrillä varustettuja esteitä lasketaan moisiksi. Alkuverryttelyssä Jetti oli pitkästä aikaa todella tahmea, jopa opettaja naureskeli hevosensa hitaudelle. Yritin sinnikkäästi malttaa ja olla puskematta hevosta liikkeelle, mutta välillä sorruin varmasti siihenkin. Hiljalleen sain Jetin uskomaan, että liikkuminen olisi hyvästä ja pyörittelin sitten erilaisia kaarevia teitä. Laukassa tein opettajan neuvosta vaihtoja lennosta. Jälleen oikea laukka vaihtui näppärästi vasempaan, mutta vasemmasta oikeaan vaihtuminen oli tihkasta. Saimme kuitenkin vaihdot aina aikaiseksi.

Ennen kertaalleen tultua rataa teimme yksittäisiä tehtäviä. Keskimmäiset ongelmat olivat samat vanhat: ristilaukka tai väärä laukka sekä sunnuntaihölkyttely. Uutuutena tuli se, kun tunnistin konkreettisesti sen askelta tai paria ennen hevosen lähtemistä hyppyyn päähäni pälkähtävää ajatusta "jaa'a, mitenhän tässä käy?". Samalla hetkellä, kun ajattelen noin, jähmetyn ja heittäydyn matkustajaksi. Tätä ei onneksi esiinny silloin, kun asiat ovat kunnossa, mutta jos hevonen ei etene toivotusti tai edessä on jotain minua jännittävää, pälkähtää ajatus ja sitä seuraava toimintatapa automaattisesti päähäni. Toisin sanoen lamaannun hieman, lakkaan ratsastamasta ja annan hevosen päättää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tällä kertaa tämä tapahtui ensimmäisen kerran tullessamme okseria, jossa oli uusi musta-valkoinen, kiinteä portti. Opettaja muistutti pitämään pohkeet kiinni, jotta Jetti ei jäisi pällistelemään, vaan hyppäisi. No, ajatus oli melkein tämä, mutta sitten huomasin Jetin epäröivän, ja annoin sen tarttua minuun. Eli jäin ajattelemaan seurauksia tekemättä itse mitään. Niinpä Jetti pyörähti vikkelästi vasemmalle. Ei onneksi jatkanut samalla vauhdilla, sillä pelkkä käännös oli Jetiksi sangen nopea. Pysyin kyydissä ja jatkoin mutkan kautta esteelle uudestaan. Tällä kertaa menimme esteestä yli, mutta oma jäätymiseni ärsytti pahasti. Aina pitäisi ajatella, ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä yli. Mitä jos -ajatukset eivät yleensä auta, ainakaan tällaista arkajalkaa.

Päivän rata näytti suunnilleen tältä, ja tulimme Jetin kanssa sen noin 85 sentin korkeudella. Ykköselle suuntasimme Jetin kanssa ihan ajatuksissamme, ja hyppy menikin mönkimiseksi. Opettaja pisti meidät aloittamaan homman alusta, ja nyt tsemppasin hieman, ja ykkönen ylittyi asiallisemmin. Kakkoselle tie oli vähän kehno, kun annoin Jetin puskea vasemmalle. Yhden askeleen sarja kuitenkin ylittyi järkevästi. Kolmosokserin alla oli tuttu tynnyri, ja taas mietin, että o-ou. Sain onnistuneesti pidettyä Jetin vasemman puolen kurissa, mutta en oikeaa. Sieltäpä se sitten livahti esteen ohi. Huoh! En onneksi jäänyt sadattelemaan asiaa kuin mielessäni, vaan otin uuden lähestymisen, ja taas Jetti loikkasi esteen yli kuin ei mitään. Mene, niin ratsusikin menee. Valkoisella portilla varustetun nelosen ja viitosen linja meni sentään asiallisesti, joskin viitosen jälkeen olimme ristilaukassa. Jetti korjasi itsensä kuitenkin myötälaukkaan ennen kuutostuplakavalettia, jonka yli pääsimme myös kohtuullisesti. Sitten olikin jännittävä este eli musta-valkoisella portilla varustettu seiska edessä, mutta nyt olin hereillä ja ratsastin, jolloin Jetti meni yli ongelmitta. Muistin kiittää sitä heti hyvästä valinnasta, ja pääsimme jatkamaan vielä kasille. Se ylittyi ihan hyvin myös, ja rata oli siinä. Ei mennyt ihan nappiin ei. Opettaja onneksi pisti meidät tulemaan vielä kakkossarjan ja kolmosen uudelleen, kun siinä oli ollut hämminkiä. Nyt olin sen verran hereillä ja menossa, ettei Jetti kyseenalaistanut mitään ja toimi hienon estehevosen tavoin hypäten kaikki.

Tunnin jälkeen juttelin opettajallekin tuosta epäröintihetkestä, joka näyttää iskevän silloin tällöin ja aiheuttavan kaikkea turhaa. Hän sanoi, että Jetin kanssa on tärkeää pystyä ajattelemaan aina, että kaikesta mennään yli. Silloin ratsukin on menossa mukana. Oman ajattelutavan muuttaminen on kuitenkin työlästä, mutta varmasti vaivan arvoista. Ajatus saisi olla sopivasti aina seuraavassa esteessä eikä jäädä jumittamaan liikaa siinä juuri käsillä olevaan hyppyyn. Lisäksi pitäisi osata ajatella, ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin hypätä. Korkeushan ei ole minun tasollani Jetille ongelma, mutta hassusti jännitän itse erikoisempia esteitä siinä, missä ratsukin. Jatkossa täytyy ajatella, että esteitä nekin ovat ja niidenkin yli voi yksinkertaisesti vain hypätä. Mielenkiinnolla kyllä odotan, millaiset esteet lauantain kisoissa meitä odottaa. Onneksi kisavire saa minut yleensä tsemppaamaan sen verran, että jospa saisin valettua sitä kautta luottamusta ja rohkeutta itseeni ja samalla Jettiin.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Varsin vaivatonta

Keskiviikon valmennusryhmän tunnilla arvelin olevan puomeja niin kuin olikin. Ratsukseni sain mukavasti Peran, joka oli ehtinyt huilata aiemman ratsastuksen jälkeen tunnin karsinassa ennen kuin lähti kanssani tunnille. Kuuden ratsukon tunnilla tulimme ensin yksittäisiä puomi- ja kavalettitehtäviä, kunnes tulimme niitä parina ratana. Alkuverryttelyssä tulimme kahden puomin suoraa linjaa ravissa. Pera ravasi kohtuullisesti, mutta tuntui paikoin hieman hyytyvän ensimmäisen puomin kohdalla. Opettaja myös hoksautti olemaan tarkkana, etten jäänyt kaarteessa ensimmäiselle puomille kiinni sisäohjaan, jolloin Pera vain vääntyisi kaulasta mutkalle ja pullauttaisi vasemman lavan ulos. Tämän jälkeen muistin taas kääntää ulkoavuilla paremmin enkä jäänyt halailemaan sisäohjaa.

Ennen kahden puomi- ja kavalettiradan tuloa tulimme tehtäviä yksitellen. Mukaan mahtui niin ympyrän kaarella kavaletin ylittämistä, 21 metrin suoran linjan tulemista kuudella askeleella sekä laukanvaihtoja kavaletin avulla vasemmasta oikeaan. Pera toimi aika kivasti jokaisessa tehtävässä ja oli kerrankin hyvin itse hereillä. Sitä ei tarvinnut sen kummemmin nohitella, vaan se liikkui itsestään pontevasti. Lisäkierroksia ruunareppana sai hurjan pelottavasta kuntoradan puoleisesti kentän päädystä, jossa vilahteli lenkillä olleita ihmisiä. Siellä menimme hyvin maltillista kylkimyyryä samoin kuin otimme parin askeleen maltillisia spurtteja. Onneksi oma huumorintajuni oli sattunut mukaan, jolloin vain naureskelin hölmölle ratsulleni. Jätin lopulta myös raipan matkasta, sillä Pera ei sitä todellakaan tarvinnut ja pitkä kouluraippa tuntui muutenkin vain olevan tiellä.

Sittenpä tulimmekin puomi- ja kavalettiradan kahteen kertaan. Ensimmäisellä kierroksella tulimme numerot 1-6 ja toisella puolestaan 1-8. Ensimmäisellä kierroksella menimme hieman lentäen Peran kanssa. Vauhtia ei sinällään mitenkään paljoa ollut, mutta kuuden laukan väliksi tarkoitetut kohdat menimme ahtaalla kuudella ja sitten viidellä. Olin kuitenkin vain iloinen siitä, että Pera meni eikä meinannut, joten en tajunnut sen kummemmin alkaa säätää mitään. Tyytyväisin radassa olin siihen, että Pera vaihtoi viitospuomilla laukan puhtaasti oikeasta vasempaan. Jännitin itse tätä hieman etukäteen, mutta ihanasti turhaan. Opettajan kommentti oli, että periaatteessa viidelläkin askeleella välit voisivat mennä oikein hyvin, mutta varottavana oli se, ettei Pera liikkuessaan päässyt venymään pitkäksi ja etupainoiseksi. En radan aikana huomannut, että Pera olisi tuntunut edestä raskaammalta, mutta pitkänähän se meni.

Toiselle kierrokselle lähdin maltillisemmin mielin ja päättäväisempänä tällä kertaa ratsastaa eikä vain hihkua kyytiläisenä. Pera otti pyynnöt vastaan nätisti ja kulki edelleen ihan pontevasti, mutta sopivan tasaisesti. Rata eteni sujuvasti, joskin tällä kertaa viitospuomilla laukan vaihtoi vain etupää, ja takapää vaihtoi askeleen jäljessä. Tämä ei tosin harmittanut, sillä Pera teki takapään vaihdon laukassa pysyen, kun yleensä se on saanut takapäänsä mukaan tekemällä takajaloillaan jonkinlaisen ravimökellyksen. Asiallisemmalla ratsastuksella saimme myös molempiin kuuden laukan askeleen väleihin vaaditut askelmäärät, joskin kuutospuomi jäi takajalkojen väliin. Opettaja hoksautti sen jälkeen ottamaan Peran oikean puolen haltuun, sillä se yritti vähän karata sieltä. Pienet tasapainottavat pidätteet ulko-ohjasta saivat ratsun taas hyvin kuulolle, jolloin seiskakavaletille tuli mainio lähestyminen, ja laukka vaihtui koko tunnin tapaan ongelmitta vasemmasta oikeaan. Kasikavaletille tuli samoin järkevä tie ja hyvä paikka, jolloin rata meni varsin vaivattomasti taas. Pulppusin tässä vaiheessa varmasti vaaleanpunaisia sydämiä ja hymyilin kuin järkijättö, sillä Pera nyt sattui vain olemaan niin mainio.



Tulevan sunnuntain tunnilla olisi sitten esteitä vuorossa. Toivottavasti saan sinne Peran, ja tällainen hyvä meininki jatkuu. Miksipä se ei toisaalta jatkuisi, kunhan vain muistan ratsastaa sortumatta silti häseltämiseen. Estekisat pyritään pitämään kentällä, mikäli kelit sen sallivat. Arvosteluna luokassani on 367.1 eli treeneissä olisi kiva päästä harjoittelemaan myös uusintaa varten tiukempia teitä ja reippaampaa tempoa, jotta tietää, mitä kaikkea kisaradalla sitten kannattaa tehdä.

Videoista kiitos Alekseille!

maanantai 19. elokuuta 2013

Palauttavaa ratsastusta

Maanantain Tallinmäen tunnilla oli vuorossa kouluvääntöä edellispäivän estekisojen takia. Ratsukseni neljän hengen tunnille sain odotetusti Jetin. Tunnin tavoitteena oli mennä hevosia verrytellen ja palautellen edellispäivän hyppelyistä. Päätehtävänä oli saada hevosia pyöristymään rennosti. Suurin osa tunnista menikin hyvin perusratsastuksen parissa, kun pyörittelimme ympyröitä hevosia asetusten ja taivutusten avulla pyöristellen kaikissa askellajeissa.

Jetin kanssa opettaja kertoi marssijärjestyksen olevan se, että ensin se haetaan pyöreäksi ja sitten aletaan työstää aktiivisuutta. Oman kokemukseni mukaan Jetti tarvitsee oman aikansa lämmitäkseen ja suhtautuu saman tien vauhtia vaativaan kuskiin jännittymällä. Tätä ei tietenkään toivottu, joten annoin Jetin käppäillä ja ravailla alun ihan omassa rauhassaan. Pyöreyttä hain pyytämällä Jettiä aina vähän lyhyempään askeleeseen, josta päästin sen letkeämpään askeleeseen, kun se hyväksyi tuntuman jännittymättä. Jetillä tosin oli omat jännät paikkansa monessa kohtaa kenttää, sillä tutun selkäännousujakkaran lisäksi ruunan piti pällistellä kauhistuneena niin portin kohtaa kuin kentän toisessa päässä olleita esteroinia. Noissa kohdissa mentiinkin aluksi melkoista kylkimyyryä, mutta toistojen myötä Jetti lakkasi kyttäämästä ihan niin pahasti. Täyteen rentouteen ei niiden kohdalla kuitenkaan päästy, vaan valpas ruuna oli varuillaan mörköjen varalta läpi tunnin.

Laukassa puolestaan hevosten haluttiin venyttävän eteen ja alas. Jetille tehtävä tuntui olevan tuttu, sillä kun se oli tuntumalla, lähti se seuraamaan sille antamaani ohjaa sangen helposti. Niinpä pääsimme paikoin laukkailemaan siten, että Jetti mennä huristeli pää liki polvissa. Selästä käsin näytti paikoin siltä, ettei ratsulla olisi ollut päätä ollenkaan, kun se ei ollut tuttuun tapaan heti edessä tuijoteltavana. Oikeassa kierroksessa ohjaaminenkin onnistui pidemmällä tuntumalla, mutta vasemmassa kierroksessa Jetti tahtoi valita itse reittinsä. Tuskailin melkoisesti yrittäessäni korjata omaa istuntaa pois valumasta vasemmalle, mutta koko kroppa löi taas vastaan. Yritäpä siinä sitten kertoa ratsulle, että älä sinä puske vasemmalle, vaikka painoni sitä sinulta kovasti vaatisi.

Lopuksi otimme vielä vastalaukkatreeniä. Kuviona oli nostaa käynnistä toisen pitkän sivun alusta kierroksen vastainen laukka, laukata hetki pitkää sivua, kääntää hieman puolivälin jälkeen keskihalkaisijalle, jatkaa siitä toiseen suuntaan myötälaukassa pääty-ympyrä ja jatkaa taas keskihalkaisijan kohdalta toinen vastalaukkakaarre toiselle pitkälle sivulle päästen. Lyhyen sivun tullessa vastaan sai vaihtaa lennon laukasta myötäiseksi ja pyöräyttää vielä pääty-ympyrä ennen kuin palattiin tehtävän alkuun. Opettaja sanoi, että Jetillä onnistuisi myös vaihtaa myötälaukka vastalaukaksi lennosta, mutta tähän eivät omat taitoni riittäneet. Niinpä tein nostot suosiolla käynnistä. Ensimmäisessä vastalaukkakaarteessa Jetti pääsi vaihtamaan itsensä muistaakseni vasemmasta laukasta oikeaan. Sen jälkeen älysin taas pitää toivotun laukan avut selvemmin paikoillaan, jotta Jetti ei vaihtaisi itsekseen. Opettaja hoksautti ratsastamaan kaarteet paremmin, sillä paikoin oikaisin niitä siten, että ne eivät olleet enää niinkään kaarteita, vaan jopa vähän lävistäjämäisiä. Jännitin hieman, alkaisiko Jetti vaihdella paremmin ratsastetuissa kaarissa laukkoja, mutta huoli oli turha. Se puksutti kaarteet kiltisti vastalaukassa pysyen, kunhan en itse heilunut ja säätänyt selässä ylimääräistä. Vaihdot lennosta myötälaukkaan onnistuivat mukavan helposti tällä kertaa molempiin suuntiin.

Loppuverryttelynä ravailimme omatoimisesti ja annoimme hevosten venyttää ohjan perässä. Jetillä tosin vähän keskittyminen herpaantui, kun seuraavat tuntilaiset tulivat paikalle, mutta paikoin sain muistutettua sille, että hommia piti vielä tehdä. Tunnin treeni oli alussa mukavan rento ja lopussa puolestaan ihanan haastava. Opettaja tuumasikin, että vastalaukkaharjoitus oli melkein minua ja Jettiä varten suunniteltu, sillä kisaradoillamme esitimme tarpeettoman monia vasta- ja ristilaukkoja. Nyt arveltuna luulen, että Jetti vaihtaa oikeaa laukkaa vasemmaksi juuri istuntavirheeni takia. Pitäisi alkaa keskittyä siihen, että saan hypyissä pidettyä painoni tasaisemmin, jolloin en valu vasemmalle ja viestitä hevoselle, että nyt pitäisi vaihtaa. Eipähän menisi hyvä rytmi hukkaan sillä, että äherrän vaihtoa tai ihmettelen ristilaukkaa. Pitää myös herätä taas johtamaan selvemmin, jolloin Jetti voi hyvällä tuurilla sivuuttaa väärin ohjeistavan painoapuni ja seurata puolestaan oikeita asioita viestivää johtavaa ohjaa. Kuulostaa sangen helpolta näin kirjoitettuna, joten mielenkiintoista nähdä, miten tämä treeneissä onnistuu.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Puhtaat 75 ja 90 sentin kisaradat

Sunnuntaina olikin vuoro kivuta Jetin selkään ja käydä hyppäämässä Tallinmäen harjoitusestekisoissa luokat 75 ja 90 senttiä. Ennen omaa ensimmäistä starttiani ehdin hyvin katsella pätkiä 40 ja 60 sentin luokista ennen kuin hain Jetin laitumelta ja harjasin valmiiksi. Ennen ratsun varustamista kävin myös vilkuilemassa 75 sentin ensimmäisen ryhmän verryttelyn ja radat, jotka olivat jokaisessa luokassa mukavasti samat. 75 senttiä en jännittänyt korkeuden takia, mutta 90 senttiä kutkutteli melkoisesti mahanpohjassa. Muuten kisajännitys oli piirun verran laimeampi kuin yleensä, mutta silti sopivan kaukana liian rennosta fiiliksestä. Kaikkien luokkien arvosteluna oli A.1.0 eli virheettömän radan ratsastaneet olivat tasavertaisia. Alan tykästyä tähän arvosteluun, sillä silloin maltan keskittyä ratsastamaan asiallisemmin, kun ei tarvitse miettiä aikaa ollenkaan.

Ensimmäisessä verryttelyssä 75 sentin luokkaa varten Jetti oli hyvin unessa. Molempien luokkien verryttelyssä hyppäsimme vasemmasta kierroksesta esteen 3 ja oikeasta kierroksesta esteen 2. Jetti tuntui hyytyvän laukassakin, mutta ihmeen hyvin maltoin antaa sille silti rauhan estettä lähestyttäessä enkä puskenut jokaista askelta läpi. Tiesin Jetin pääsevän tämän korkeuden esteistä yli vaikka kuinka hitaasta menosta, joten päätin olla stressaamatta sitä. Taisin hypätä molemmat esteet kahdesti, kunnes tulin tulokseen, että kyllä tämä riitti. Ratsastin luokan viimeisenä, joten sain odotella radalla sekä kahden muun ratsukon suoritukset. Seisoskelun jälkeen sai halutessaan hypätä ykkösesteen verryttelynä alle, ja teinkin tämän ratkaisun Jetin kanssa. Hyppy meni mukavasti, joten rata oli hyvä aloittaa sen jälkeen.

Verryttelyhyppy kolmosesteelle.
Ykkönen ylittyi asiallisesti, mutta pari askelta hypyn jälkeen Jetti vaihtoi turhaan laukan lennosta vasemmaksi. Onneksi se vaihtoi kohtuullisen nopeasti takaisin myötälaukkaan. Kakkoseste ylittyi muutoin kivasti, mutta Jetti painoi railakkaasti vasemmalle jo hyppyyn lähtiessä. Niinpä laskeuduimme taas vasemmassa laukassa. Pääsimme kuitenkin kolmoselle viidellä askeleella, ja se ylittyi ongelmitta. Jetti tosin edelleen halusi jatkaa hypyn jälkeen vasemmassa laukassa, mutta vaihtoi sen lopulta oikeaksi. 

Verryttelyhyppy kakkosesteelle.
Yllätin itsenikin sillä, kuinka järkevän tien sain ratsastettua neloselle. Laukkakin vaihtui siinä, ja pääsimme jatkamaan viitoselle, jolle johtanut kaareva tie oli jännittänyt minua radasta eniten. Pääsimme sinne kuitenkin kohtuullisen asiallisesti, mutta viime hetkellä tuntui, että Jetti arpoi esteelle menoa. Komensin sitten varmuuden vuoksi äänellä, jolloin Jetti hyppäsi esteen mukisematta. Se tosin laskeutui hypyn jälkeen ristilaukassa, mutta korjasi asian hetkeä ennen kuutosena ollutta sarjan a-osaa vaihtamalla jo valmiiksi vasemman laukan. Yhden askeleen sarja sujui ihan hyvin, ja Jetti piti vasemman laukan sen läpi. Sitten olikin enää vähän pidempi lähestyminen seiskalle eli radan viimeiselle esteelle. Pääsimme sen yli hyvin ja niin saimme 75 sentistä puhtaan suorituksen.

Sukellus aiheuttaa keilausta, älkää kokeilko kotona.
90 sentin luokassa oli vain kolme ratsastajaa, joten sain jäädä Jetin kanssa suoraan verryttelyyn. Ajattelin ottavani vain yhdet hyvät hypyt per este, sillä Jetti oli varmasti muuten jo lämmennyt. Ensin alle hypättiin taas radan kolmoseste vasemmasta kierroksesta. Jetti laukkasi aika rauhallisesti, mutta päätin olla puuttumatta asiaan. Sen sijaan sain jonkin älynväläyksen ja pyysin viime hetkellä esteellä Jettiä lähtemään kauempaa hyppyyn, kun siihen ei enää mielestäni sopinut askelta. Unohdin tosin kertoa hevoselle, että haluan lähteä nyt ja sen sijaan sukelsin Jetin jäädessä ottamaan vielä miniaskelta. Se ei tosin sopinut, sillä olimme ajautuneet niin lähelle, jolloin Jetti keilasi esteestä kaksi puomia etujaloillaan minun vaikeuttaessa menoa makaamalla kaulalla. No-lo-a! Sain ihmeellisesti kasattua itseni samoin kuin Jetin ja esteen ollessa jälleen pystyssä kurvasimme sinne uudelleen. Tällä kertaa maltoin odottaa, ja Jetti sai hypätä esteen rauhassa ongelmitta. Oikeasta kierroksesta hypätylle kakkosokserille puolestaan Jetti vietti taas järkyttävästi vasemmalle. Pääsimme kuitenkin esteen yli, mutta tulimme sen vielä uudelleen hitusen paremmalla tiellä. Tämän jälkeen pääsin taas odottamaan kentän nurkkaan kahden muun ratsukon suoritukset ennen kuin sain lähteä Jetin kanssa liikkeelle.

Verryttelyhyppy kakkosesteelle.
Radalle päästyäni aioin ensin ottaa ykkösen verkkahyppynä, mutta muutin suunnitelmaa lennosta. Ykkönen ylittyi muuten hyvin, mutta hieman vasemmasta reunasta. Jetti myös nappasi siinä jälleen kerran vasemman laukan. Sen jälkeen menimmekin hetken ristilaukkaa, kunnes Jetti sai kavionsa oikeaan järjestykseen eli oikeaan laukkaan. Tie kakkoselle oli parempi, mutta Jetti halusi jälleen vaihtaa laukan vasemmaksi. Kolmoselle pääsimme tuttuun tapaan viidellä askeleella ja ihan hyvin esteen ylikin. Vasen laukka säilyi toisenkin hypyn läpi, mutta Jetti vaihtoi sen taas kaarteessa oikeaksi. Neloselle pääsimme mukavasti, ja Jetti vaihtoi siinä hyvin laukan vasemmaksi. Tie viitoselle oli nyt paljon parempi eikä minun tarvinnut puuttua Jetin etenemiseen mitenkään, vaan se hyppäsi helposti. En muistanut johtaa esteellä selvästi, jolloin Jetti laskeutui taas ristilaukalla. Nyt se ei alkanutkaan vaihtaa laukkaa, vaan pykelsimme ristilaukalla kuutosena olleen sarjan a-osalle. Se ylittyi pienellä kolautuksella, mutta b-osa meni hyvin, ja Jetti vaihtoi siinä laukan viimein vasemmaksi. Lähestyminen viimeiselle eli seiskaesteelle olisi saanut olla suorempi, sillä nyt askel ei sopinut, ja Jetti otti vielä miniaskeleen. Tällä kertaa näin sen ja maltoin odottaa. Jännitin kyllä hieman, lähteekö miniaskeleen seurauksena puomi mukaan. Jetti pelasti kuitenkin tosi hienosti ja nosti kavionsa puhtaasti esteen yli. Siinä olikin minun ensimmäinen 90 sentin kisarata ja kaiken huipuksi puhtaalla tuloksella! Olin ihan mielissäni ja taputtelin Jetin oikein hyväksi kiitoksena siitä, kuinka hienosti se meni molemmat radat.



Molemmilla radoilla oli samat hyvät kuin huonotkin kohdat. Laukat vaihtuivat jostain syystä miten sattuu enkä ihan ymmärtänyt, miksi Jetti on alkanut näin näyttävästi suosia vasenta laukkaa kanssani. Ristilaukatkin olivat vähän häiritseviä, mutta kaikeksi onneksi ne eivät lopulta aiheuttaneet mitään suurta ongelmaa. Pohkeeni pysyivät paikoin tuntumalla myös hypyissä, mutta välillä ne pääsivät heilahtelemaan miten sattuu. Yritin hokea itselleni pitämään niitä tuntumalla, mutta se pääsi aina unohtumaan. Eniten itseäni keljutti kovaksi muuttunut käteni, joka ei näemmä osaa enää myödätä ollenkaan. Kaikissa kuvissa käsi näyttää olevan tismalleen samassa paikassa. 90 sentissä yritin korjata tätä virhettä, mutta enpä kovin onnistunut. Harmillista, joten asialle pitää alkaa tehdä kunnolla jotain.

Muutoin olen tyytyväinen siihen, etten radalla sukellellut kummemmin ja maltoin pääosin antaa Jetin tehdä osuutensa enkä hätistellyt sitä joka hetki. Oli myös kiva huomata, ettei 90 sentin kohdalla iskenyt rimakauhua. Harjoitusestekisat olivat kyllä juuri oikea paikka kokeilla uutta korkeutta ja oli mukavaa, että meni näinkin kohtuullisesti. Jetti kyllä osaa olla niin ihana ja varma. Onneksi se kisatilanteessa yleensä herää ja toimii sen verran mutkattomasti, että voin keskittyä omaan ratsastukseeni ja siihen, että annan hevosellekin työrauhan. Lyhyesti koko päivä tiivistettynä: todella kivat kisat ja kannatti ehdottomasti olla mukana! Tästä on hyvä jatkaa ensi viikon lauantaille, jolloin luvassa on seuraestekisat 70 ja 85 sentin luokilla.

Kuvista (paitsi ratapiirroskuvat) ja videoista kiitos Elinalle!

lauantai 17. elokuuta 2013

Pieniä hyviä hetkiä puomeilla

Koska sunnuntain kisojen vuoksi en ehtisi omalle tunnilleni, lyöttäydyin korvaamaan tuntini lauantain B-tunnille. Arvelin tunnilla olevan luvassa kouluvääntöä, joten ilahduin mukavasti, kun luvassa oli puomeja, ja ratsukseni oli pistetty Pera. Hyvää treeniä tulevia estekisoja silmällä pitäen. Tunnilla oli myös aivan ihanasti vain viisi ratsukkoa, joten mahduimme hyvin treenaamaan. Alkuverryttelyssä saimme mennä omaan tahtiimme käynnissä ja ravissa. Yritin muistaa aikaisempien oppien perusteella korjata aina pohkeella, jos Pera alkoi epävakaaksi edestä. Paikoin muistin, paikoin jäin värkkäämään ohjalla. Ravi olikin aika epätasaista, kun en saanut Peraa kovin aktiiviseksi. Sentään sain oltua aika pehmeä ja joustava kädellä, joten enpähän ainakaan palannut ihan vanhoihin tapoihini.

Ensimmäisenä varsinaisena tehtävänä oli tulla kulmikasta kolmikaarista kiemurauraa, jonka kahdessa suoristuskohdassa oli aina kolme puomia ylitettävänä. Kaarteiden sijaan siis ratsastimme kulmat huolellisesti pyrkien kääntämään ulkoavuilla hevoset suorana pitäen ja mahdollisimman vikkelästi. Aluksi tulimme Peran kanssa kulmat vähän veltosti, jolloin ne eivät sujahtaneet kovin nopeasti, vaan vähän turhankin viivytellen. Puomit ylittyivät molemmissa kohdissa pääosin ihan hyvin. Opettaja neuvoi aktivoimaan Peraa vähän terävämmäksi, minkä ensin sekoitin vauhtiin. Sittenpä kulmat menivätkin vähän hätiköiden, kunnes opettaja muistutti tasapainottamaan. Sitten aloinkin saada Peraa kuulolle, ja esitimme muutamat sangen näppärät ja nopeat käännökset kulmissa. Tasapainotus pidätteellä oli se ratkaiseva avain tässä tapauksessa. Tasapainota, käännä ja säilytä aktiivisuus. Siinäpä itselleni uutta mantraa hoettavaksi.

Laukassa tulimme ensin vain pääty-ympyröille laitettuja kolmea puomia molemmista suunnista. Pera kulki molempiin suuntiin aika kivasti, ja näin askeleen puomille lähes aina oikein. Välissä ehdin myös vähän säätää laukkaa, jos se vaati sitä, ja ja pääsimme taas paremmin ensimmäiselle puomille. Tietysti sellainen tasaisena pysynyt laukka olisi ollut hyvä löytää, jolloin ei olisi tarvinnut säätää mitään, vaan antaa vain mennä kierros toisen jälkeen. Pera oli joka tapauksessa laukassa helpompi kuin käynnissä tai ravissa tähän asti, jolloin tämä tehtävä oli sangen mieluinen. Aloin jo haaveilla, että tunnilla ehdittäisiin vielä kokeilla laukanvaihtoja puomeilla, mutta se jäi tällä kertaa haaveeksi.

Toisena laukkatehtävänä tulimme neliötä, jonka vastakkaisilla sivuilla oli aina kolme puomia ylitettäväksi. Tavoitteena oli saada lyhyt ja aktiivinen laukka, jossa kulman ratsastaminen terävästi ja nopeasti onnistuisi. Muutamien toistojen jälkeen sain aina paikoilleen lyhennettyä Peraa ennen uutta kulmaa siten, että se kääntyi todella ketterän helposti. Laskin, että saimme mentyä kulman kolmella laukka-askeleella. En sitten tiedä, onko se paljon vai ei, mutta tuntui selkään näppärältä. Jos taas jäin roikkumaan sisäohjaan, valahtivat kulmat pitkiksi ja hitaiksi. Oikeassa kierroksessa tehtävä oli helpompi kuin vasemmassa, vaikka siihenkin suuntaan saimme muutamia näpsäköitä käännöksiä. Puomit taas ylittyivät valtaosan ajasta helposti. Muutamia kertoja tuli vähän huonoja lähestymisiä, mutta Pera hienosti joko lyhensi tai pidensi askeltaan, että pääsi ensimmäiselle puomille eikä tainnut pudottaa raville kuin kerran tai pari. Tehtävä oli kuitenkin ihanan haastava ja mukavan opettavainen minulle siitä, että se kääntyminen onnistuu yllättäen parhaiten ulkoapuja käyttäen.

Loppuraveissa saimme mennä omaan tahtiimme, ja pyrin saamaan Peraa tasaisemmin tuntumalle. Opettaja ohjeisti lyhentämään ohjaa, jotta Pera lyhenisi hieman. Samalla neuvoksi tuli pyytää etuosaa odottamaan ja aktivoida takajalkoja astumaan paremmin rungon alle. Yritin toteuttaa tätä, mutta ilmeisesti käteni rajoittivat liikaa, ja pohkeeni taas eivät tehneet mitään, kun mitään suurta onnistumista ei tullut. Meno kuitenkin tasoittui niinä hetkinä, kun pyrin hallitsemaan sekä Peran etu- että takaosan sen sijaan, että keskityin vain jompaankumpaan. Tällä kertaa tunnin parhaat onnistumiset tulivat laukkatehtävän käännöksissä, joista muutamat menivät ainakin oman tuntemuksen mukaan makeasti. Tämä tunti saikin minut odottamaan kovasti estetuntia ja toivomaan, että pääsisin treenaamaan hyppäämistä Peran kanssa. Seuran ensimmäiset kisat ovat jo 1.9., joten hiljalleen olisi aika myös vähän hypelläkin niitä varten.

torstai 15. elokuuta 2013

Issikoimassa jälleen

Hieman synkkiä pilviä odottamassa vaeltajia.
Suuntasimme kaverini kanssa torstaina Yli-Iihin Moilasen tilalle kahden tunnin issikkavaellukselle. Viimeksi ja samalla ensimmäisen kerran kävin tällä tilalla liki tasan kaksi vuotta sitten, tarkemmin sanottuna 13.8.2011. Olikin jo aika palata uudelleen. Olin toivonut ratsukseni reipasta menijää, ja hevosjaossa sainkin vanhan tutun eli Thrennan. Vetäjän perään säätä uhmanneita ratsastajia tuli yhteensä neljä. Me Thrennan kanssa olimme toiseksi viimeisiä kaverini pitäessä Apin kanssa perää. Kun pääsimme matkaan, aurinko pilkisteli vielä synkkien pilvien raosta, mutta olimme varmuuden vuoksi pukeutuneet sadevaatteisiin.



Sittenpä köpöttelimme possujonossa, otimme muutamia tölttipätkiä ja vähän laukkaakin. Thrennalla ei ollut kiirettä mihinkään, vaan se yritti keskittyä pääosin hamuamaan kaiken syötäväksi kelpaavan parempiin suihin liikkeellä pysyen. Tölttipätkissä Threnna tahtoi jäädä edellä menneestä Flotista ja vaihtoi aina raville, kun yritti ottaa kaveriaan kiinni. Sain sen aina palaamaan tölttiin, mutta ratsu selvästi suosi hiekkatiellä ravia. Sen sijaan metsäpolulla mennessä Threnna suosi tölttiä enemmän, vaikka vaihtoikin aina paikoin raville. Töltissä oli kyllä taas niin kiva istua, kun se oli ihanan helppoa. Itse reitti oli vähän ankea, sillä menimme ensin hiekkatietä, sitten nousimme sen vieressä kulkeneelle metsäpolulle. Siitä laskeuduimme takaisin samalla hiekkatielle, jota palasimme takaisinpäin. Sitten samasta kohdasta nousimme uudelleen metsäpolulle, jota pitkin palailimme tallia kohti. Olisin toivonut, että olisimme päässeet menemään enemmän metsässä, mutta reitti oli tällainen tällä kertaa.

Onnellinen rapanaama.
Reitin loppupäässä pääsimme vielä ottamaan laukkaa hieman pidemmän pätkän. Kovin reippaasti ei menty, mutta kiitos sateen, rapa kyllä roiskui mukavasti. Thrennalla olisi ollut menohaluja enemmänkin, mutta se malttoi hienosti mennä rauhallisemminkin. Kaipasin kyllä hieman oikeasti reippaita laukkapätkiä, mutta ymmärsin kyllä, että tällaisilla reissuilla mennään aina vähiten ratsastaneen tason mukaisesti. Edelliskerrallahan minua jännitti laukata, mutta nyt se oli tipotiessään. Sen sijaan nauraa hykertelin Thrennan tikittäessä menemään ja ehdin hyvin katsella kaikkea ympärillä näkynyttä samoin kuin sitä, miten kaverini Apilla pysyi perässämme. Olihan Apia luonnehdittu hieman turhankin rauhalliseksi. Maltillisen vauhdin lisäksi taisin osata rentoutua myös siksi, että allani oli tuttu ja turvallinen ratsu.

Kaverillani sattui olemaan myös gps:llä varustettu sykemittari mukana, joten pistin hänet tallentamaan reitin. Olihan tuo vähän edestakaisin sahaamista, mutta silti kivaa. Edes väliin sattuneet rankemmat sadekuurot ja kaukana jyrissyt ukkonen ei pilannut reissua. Threnna oli niin kiva kuin muistinkin, ja kaverillanikin oli mukavaa, joten reissu oli siten onnistunut.

Kolmannesta kuvasta kiitos Lauralle!

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Kertausta toisella ratsulla

Viikon toinen tunti hurahti valmennusryhmässä neljän ratsukon voimin. Luvassa oli ennalta-arvattavasti koulutunti, ja ratsukseni sain Manun. Tunnin treeniaihe oli puolestaan pitkälti sama kuin syyskauden aloittaneella sunnuntain tunnilla eli luvassa oli hevosten pyöristämistä ylälinjasta myötäasetusten ja takaosan ulommas väistättämisen avulla. Lisänä tuli se, että hevosen muotoa tuli vaihdella eikä jämähtää vain yhteen koko tunnin ajaksi eli välillä mentiin vähän lyhyemmässä muodossa, sitten taas pidemmässä tempoa samalla vaihdellen.

Alkuverryttelyssä menimme ensin tovin käynnissä ennen kuin aloimme ravata. Saimme pyöritellä ympyröitä omaan tahtiimme ja koettaa työstää hevosia niin lyhyemmäksi kuin pidemmäksi. Manun kanssa sai olla tarkkana, että ulkoavut olivat käytössä ja että pohkeet toimivat, sillä muutoin se lähti liiraamaan ja yritti painua etupainoiseksi. Se lähti myös välittömästi nojaamaan ohjiin, jos jäin näpertämään niillä liikaa. Ihanan opettavainen ratsu siinä mielessä. Oikeassa kierroksessa sain Manua vähän rentoutumaan ja pyöristymään lyhyiksi hetkiksi, mutta temponsäätely oli vähän vaikeampaa. Manu kyllä hidasti, mutta reipasta ja rentoa menoa ei juuri löytynyt. Vasemmassa kierroksessa asettaminen oli tällä kertaa minulle hevosta vaikeampaa, sillä Manu kyllä asettui, kun sain omat palikat kohdilleen. Huomasin vain taas jääväni liikaa leikkimään sisäohjalla. Oma vartalo pääsi myös kiertymään vaikka miten mutkalle, jolloin koko kierros tuntui kamalan hankalalta itselle.

Sitten siirryimmekin pääty-ympyrälle ja aloimme oikeassa kierroksessa käynnissä työstää myötasetusta ja takaosan väistättämistä ulommas. Manu vaati aika topakat pidätteet, jotta se malttoi kuunnella väistättävän pohkeen. Ongelmaksi sen lisäksi tahtoi tulla se, että päästin Manun pullahtamaan vasemmalta karkuun, kun en aina saanut ulkopuolen lapaa haltuun. Opettaja neuvoi ottamaan kohottavia pidätteitä ulko-ohjalla ja johtamaan sisäohjalla asetuksen saamiseksi. Kun näiden lisäksi sain vielä ulkopohkeen pidettyä tuntumalla, parani meno selvästi. Rehellisiä väistöaskeleita emme aina kerrallaan montaa saaneet, mutta Manu pääsi silti kohtuullisesti tehtävästä jujulle ja keveni rehellisemmin edestä. Siitä olikin aina hyvä jatkaa tovi ympyrällä rennommin eteenpäin.

Ravissa työstimme sitten pyöreyttä säilymään, mikä ei kauheasti meiltä onnistunut aluksi. Manu halusi kipittää eikä juuri kuunnellut, mitä yritin inistä. Nollasin sitten omaa häseltämistäni hieman, jolloin Manukin palasi kuulolle. Pidäte ja myötäys -rytmi alkoi toimia, ja paikoin Manu löysi rennon letkeää ravia ilman, että oli ihan täysin hirvimoodissa. Harjoitusravissa istuminenkin helpottui aina näinä hetkinä. Laukassa puolestaan työt sai aloittaa taas aika alusta. Opettaja muistutti kääntämään ulkoavuilla, jotta hevosen saisi ensinnäkin suoristumaan. Asetus tahtoi paikoin jäädä sangen puutteelliseksi, ja Manu pääsi myös välillä suurentamaankin ympyrää. Joinain hetkinä sain kasattua omaa istuntaani siten, että Manu tuntui heti paremmalta. Laukkasimme pätkiä myös kevyessä istunnassa rentoa, isoa laukkaa tavoitellen. Vetristymisen jälkeen Manu tarjosi muutaman kivan hetken, jossa laukka rullasi tasaisen rennosti. Jos olisin hallinnut istuntaani paremmin, olisi Manusta voinut irrota kivaakin laukkaa. Nyt kuitenkin huomasin jo, kuinka vähän sain säädettyä Manun laukkaa eikä meillä ollut siinä vain yhtä kaahotusvaihdetta.

Vasemmassa kierroksessa meno muuttuikin hyvin hankalaksi. Manu jyräsi käynnissä pidätteideni läpi eikä halunnut yhtään ymmärtää, mitä tarkoitin väistättävällä pohkeellani. Olin ihan hukassa, vaikka opettaja koetti auttaa. Lopulta sain esteraipan käteeni (Manu pelkää raippoja, sen kanssa yleensä käytetään vain lyhyitä raippoja, jos ollenkaan), ja ilman, että edes koskin sillä Manua, se muisti yhtäkkiä pohkeideni tarkoittavan jotain. Sitten menimmekin hetken jännittyneesti Manu vasemmassa kädessä ollutta raippaa väistäen reippaasti, ja minä menoa toppuutellen. Hiljalleen Manu uskoi, ettei raippa hyökkää sen kimppuun ja alkoi kuunnella apujani. Sitä sai tosin edelleen jarrutella melkoisesti, mutta nyt se sentään yritti ymmärtää minua. Kehuin kaikki pienetkin sinnepäin menneet yritykset enkä vaatinut ihan täydellistä suoritusta, sillä raipan aiheuttamassa jännityksessä sitä ei olisi edes saanut. Lopulta jätin raipan matkasta ja kokeilin vielä muutaman kerran tehdä tehtävää sinnepäin ja kehuin heti, kun Manu yritti.

Vasen laukka oli puolestaan hieman vaikeampaa kuin oikea, mutta ei onneksi mitenkään mahdottoman paljon. Sen kummempaa onnistumista ei siinäkään tullut. Eniten ehkä jäi harmittamaan rennon letkeän isomman laukan uupuminen. Yritin kyllä herätellä kevyessä istunnassa Manua liikkumaan, mutta jokin tökki vastaan. Tässäkin suunnassa sain muistutella itseäni kääntämään ulkoavuilla tarkemmin, sillä Manu vietti aina isommalle ympyrälle itsekseen, jos jäin matkustamaan. Oma kroppa vänkäsi myös niin paljon vastaan, että se varmasti osaltaan heijastui Manun etenemiseen. Kuten opettajakin sanoi, kuuntelee Manu istuntaa hyvin tarkasti.

Loppuraveissa Manu taas kaahotti tovin, mutta rauhoittui silti aikaisempaa nopeammin. Kovin rennoksi se ei enää malttanut alkaa, mutta tasoittui sen verran, että saatoin antaa sen hieman venyttää ohjan perässä. Loppukäynneissä opettaja ohjeisti ratsastamaan Manun vielä vähän lyhyemmäksi ja pontevaksi, mikä onnistui pienen säädön jälkeen pitämällä ohjat käsissä ja ratsastamalla pohkeella. Kun nuo olivat kunnossa, antoi Manu helposti periksi ja keveni edestä. Siitä olikin hyvä antaa hevoselle kiitoksena kokonaan pitkät ohjat. Loppupalautteessa opettaja kommentoi, että sain kuitenkin vaikutettua Manun muotoon ja vähän tempoonkin, kun aikaisemmin on ollut tunteja, jossa olemme puksutelleet samassa asennossa ja tahdissa läpi tunnin. Jotain kehitystä siis oli havaittavissa, ja se lämmitti kyllä mieltä. Pienin askelin eteenpäin.

maanantai 12. elokuuta 2013

Valmistautumista kisoihin

Maanantain Tallinmäen tunnilla oli odotetusti ja ennen kaikkea toivotusti esteitä. Tallillahan on harjoitusestekisat 18.8., joten treeni niitä varten oli enemmän kuin paikallaan. Ratsukoita oli kolme, ja minun ratsunani oli tietysti kisakumppaninani toimiva Jetti. Alkuverryttelyn käynti- ja raviosuudessa opettaja pisti meidät pyörittelemään vaikka mitä kiemuroita itsenäisesti. Jetti mennä humputteli sangen rauhallisesti, ja meinasin paikoin jo tuskastua sen hitauteen. Sitten muistin, että sen saa kyllä hereille, kunhan sen antaa lämmetä sopivan rauhassa. Laukassa ratsastimme kolmea ympyrää laukkoja lennosta vaihtaen. Vaihdot vasemmasta oikeaan menivät näpsäkästi, mutta jostain syystä oikeasta vasempaan vaati aina enemmän yritystä. Nekin onnistuivat aina lopulta, mutta pienellä viiveellä. Laukassa Jetti toimikin jo paljon paremmin kuin käynnissä ja ravissa, joten onnistuin itsekin rentouttamaan omaa ratsastustani. Kirjoitan tällä kertaa ylös vain varsinaisten ratojen sujumiset. Sen osia olimme treenanneet ennen kuin tulimme koko radan kokonaan.

Tulimme radan kahdesti, ensin noin 60-70 ja sitten noin 80-90 sentin korkeudella. Matkaan lähdimme oikeassa laukassa. Kun aloin kääntää Jettiä ykkösporttiesteelle kolmosen edestä, se kompastui hieman. Rytmi meni sekaisin, mutta päätin silti jatkaa esteelle, kun matkaa oli sen verran. Jetti ajautui pohjaan esteelle, mutta kömpi siitä kiltisti yli. Kakkosesteenä oli yhden laukka-askeleen välillä oleva sarja, joka sujui mukavasti, kun annoin Jetin hoitaa homman. B-osan jälkeen Jetti yritti kirmata tiukemmin vasemmalle, mutta sain pidettyä sen suunnilleen reitillä. Tie kolmoselle olisi voinut olla parempi, mutta ei se onneksi kauheimmasta päästä ollut. Sen jälkeen tullut pitkä laukka sujui hyvin, mutta kaarteessa neloselle unohdin tasapainottaa. Niinpä Jetti jäi vähän pitkäksi, ja hyppy oli vähän hassu. Laukka ei vaihtunut, mutta Jetti jatkoi ihan hyvin vanhassakin laukassa etenemistä. Viitoselle katsoin ponnistuspaikan ihan väärin ja sukelsin askelta ennen, voi huoh. Jetti puolestaan otti sen yhden askeleen rauhassa ja tuli sitten kiltisti perässä. Miksihän sitä aina pitää olla menossa ennen hevosta? Tuomio radasta oli se, että alkupuoli oli vähän ponnetonta, mutta loppua kohti parani.

Isommalle radalle lähtö jännitti hieman, mutta ei pelottanut. Kyllähän ne muutamat 90 sentissä olleet esteet näyttivät isoilta, mutta uskalsin luottaa Jetin selviytyvän niistä. Samalla vähän korkeammat esteet saivat minut keskittymään todella hyvin. Ykköselle pääsimme asiallisesti, ja muistin tasapainottaa Jettiä sopivasti, kun lähestyimme kakkosestettä eli sarjaa. Se ylittyi tosi sutjakasti, kun pidin itseni tuntumalla ja annoin Jetille rauhan tehdä oman osuutensa. Tie kolmoselle oli hieman aiempaa parempi, mutta laukka pääsi vähän hyytymään. Sain fiksusti oltua puskematta Jettiä estettä kohti, vaan annoin sen edetä ja selviytyä tilanteesta omin voimin. Jetti ylittikin 90 sentissä olleen kolmosen ihan tuosta noin vain, vaikka laukka olikin sellaista sunnuntaiköpöttelyä. Sen jälkeen spurttasin hieman ja aiemmasta oppineena tasapainotin kaarteessa neloselle. Nyt hyppy tulikin paljon fiksummin, ja laukkakin vaihtui. Siitä oli helppo jatkaa viitoselle, kun askel passasi enkä lähtenyt etukäteen hyppyyn, vaan odotin rauhassa. Rata oli siinä, ja oma fiilis oli huikea. Hengissä selvittiin, jes!

Tämä tunti tuli niin tarpeeseen. Vielä ennen tuntia mietin, että olen ihan suuruudenhullu, kun haaveilen meneväni sunnuntain kisoissa 90 sentin radan. Tämän perusteella se ei olekaan ihan niin päätöntä. Toki ratsastamiseni olisi voinut olla tasaisempaa ja olisin voinut pysyä paremmin koko ajan tuntumalla, mutta en kuitenkaan tehnyt mitään järjettömiä mokia. Jetti puksutti tasaisesti ja hyppäsi isommatkin esteet tuosta noin vain, joten sille rata ei ollut kummoisempi. Kunhan vain muistan pitää pohkeet hypyissäkin tuntumalla, ratsastaa hyvät tiet ja vielä tiedottaa, kun on aika vaihtaa laukka, niin arvelisin kisaradankin sujuvan ihan hyvin. Ainakaan korkeus ei enää pelota, mikä on oikein hyvä juttu. Sen sijaan minulla on sopiva kunnioitus tuota korkeutta kohtaan, mikä näkyy hyvällä tapaa keskittyneempänä ratsastuksena.

Loppuravit menimme kentällä, ja annoin Jetin venyttää ohjan perässä. Loppukäynnit käppäilimme puolestaan maastolenkin kautta, joten tunti päättyi hyvin rentoihin fiiliksiin. Seuraavan kerran olenkin Jetin selässä sitten sunnuntain kisoissa. Ensin menemme alle 75 sentin luokan ja jatkamme siitä siihen 90 senttiin. Kunhan vain keskityn, ratsastan ja annan hevosen tehdä oman osuutensa, niin eivätköhän kisat suju ihan hyvin.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Ensimmäinen valmennusryhmän tunti

Vakitallin syksyn tunnit pyörähtivät käyntiin eilen lauantaina, ja tänään oli ensimmäinen oma tuntini. Lukujärjestykseen oli ilmestynyt kaksi valmennusryhmätuntia, jotka on suunnattu tavoitteellisesti ja/tai kisamielessä treenaaville B-A-tasoisille ratsastajille. Päätin valita ne omiksi vakitunneikseni. Ryhmä ei poikkea muista muutoin. Tällä tunnilla ratsukoita oli kahdeksan, ja ratsukseni sain jo edellistunnilla töitä paiskineen Peran. Koulutunnin aiheena oli perusratsastus, jotta hevoset saisivat rauhassa palata lomafiiliksistä töihin.

Alkuverryttelynä ratsastimme koko kenttää kahdeksikkona suuntaa itsenäisesti vaihtaen. Tavoitteena oli saada hevosia liikkumaan kohti tuntumaa rentoina. Kädellä säätämistä piti välttää ja menoa tuli korjata aina jalalla. Tehtävää tultiin niin käynnissä kuin ravissa. Käynnissä Pera vaati hieman aktivointia, jotta se oikeasti alkoi liikkua. Vasempaan kierrokseen asettaminen oli tuttuun tapaan hankalaa, ja Peran turpa tuntui ponnahtavan aina takaisin kenottamaan oikealle, vaikka tein mitä. Oikea kierros sen sijaan oli rutkasti helpompaa. Paikoin huomasin säätäväni kädellä turhaan, jolloin muistin rentoutua sieltä paremmin ja ratsastaa pohkeilla, jos Pera alkoi muuttua edestä epävakaaksi. Keino auttoikin, joskin ravi muistutti sitä samaa pilkkimistä, mitä olemme Peran kanssa aina aiemminkin esittäneet. Saisin oppia ratsastamaan pohkeilla niin paljon aktiivisemmin.

Verryttelyn jälkeen jakaannuimme kahdelle pääty-ympyrälle. Aloitimme oikeassa kierroksessa, jossa väistätimme hevosen takaosaa ulommas käynnissä myötasetus säilyttäen. Tavoitteena oli saada hevonen pyöristymään ylälinjasta alkaen ja kantamaan itsensä kunnolla. Aluksi Pera vastusteli pyyntöjäni, jolloin opettaja neuvoi odottamaan rauhassa, kunnes se antaisi periksi. Vetää ei tietenkään saanut, vaan avut pidettiin paikoillaan ja odotettiin, että hevonen tajuaa, mitä haemme siltä ja tarjoaa sitä. Toistojen myös Pera alkoi loksahdella kivasti oikeinpäin ja tarjosi paikoin varsin hyvää työskentelymuotoa. Harjoitusravissa sai hyödyntää samaa tehtävää tarpeen vaatiessa. Aluksi Pera taas jäkitti vastaan, mutta kun sain oltua rento ja päättäväinen, löysi Pera itsensä taas paremmin oikeinpäin. Ravi tuntuikin mukavan helpolta ja sujuvalta niinä kertoina, kun Pera kantoi itsensä rehellisesti ja työskenteli takaa eteen. Väliin mahtui toki tuttua hirviraviakin, mutta onneksi myös paljon hyviä hetkiä. Työstimme vielä tovin laukkaa samassa kierroksessa pysyen. Siinä opettajan vinkistä käytin Peralla aina välillä vasta-asetusta, jolloin sain sitä suoristumaan paremmin. Laukka oli ihan ok, mutta käynnissä ja ravissa saadut hyvät hetket eivät aivan yltäneet sinne saakka. Ajatusta kyllä oli ja muutamia järkeviä hetkiä, mutta lopullinen oivallus jäi puuttumaan.

Vasemmassa kierroksessa ehdimme väistättää takaosaa ulommas vain käynnissä. Pera tajusi homman idean nopeasti ja tuntui taipuvan tähän suuntaan helpommin. Sen sijaan asetuksen saaminen rehellisesti vasemmalle oli taas kinkkistä. Pera pyrki asettumaan oikealle, ja minä pähkäilin, miten sen sai houkuteltua sieltä pois. Laukassa puolestaan parhaimmat hetket osuivat pääty-ympyrän sisälle pyöräytetyille volteille. Niinä hetkinä Pera työskenteli kivasti pyöreänä ja takajaloista asti ponnistaen, kun taas isolla ympyrällä hukkasin palasia, ja Pera lössähti sen seurauksena. Ilmeisesti ulkopuolen tuki oli vähän puutteellista samoin kuin kunnon ratsastaminen pohkeilla. Volteilla sain keskityttyä aktiivisuuden säilyttämiseen, mutta varmaan arvelin Peran menevän isolla ympyrällä itse oma-aloitteisesti hyvin. No, eihän se mennyt, kun kuski oli vain matkustajana.

Loppuraveissa Pera oli paikoin sangen mukava, paikoin taas hirvi. Eli ihan tavallista menoa meiltä. Jos en olisi tiennyt, en olisi osannut arvata, että hevosilla on vasta toinen työpäivä loman jälkeen. Pera ei tuntunut hyvällä tapaa yhtään kummallisemmalta kuin muulloinkaan. Loppujen lopuksi tunti meni kuitenkin ihan hyvin, ja mietinkin, että jos näin pian loman jälkeen menee jo näin kohtuullisesti, niin jospa pystymme tästä vielä kehittymäänkin, kun pääsemme treenaamaan kunnolla.